Lähdin paikallispolitiikkaan ensimmäistä kertaa elämässäni vuonna 2021, koska halusin vaikuttaa muun muassa siihen, että kaikki sipoolaiset lapset ja nuoret saisivat elää, kehittyä ja oppia ilman väkivaltaa ja häirintää koulussa, harrastuksissa ja vapaa-ajalla.
Kutsuin tähän työhön mukaan muita päättäjiä, puhuin ja vaikutin johdonmukaisesti siellä, missä pystyin. Viestini oli, että meidän kaikkien aikuisten tulisi toimia vahvemmin yhdessä, jotta asiat korjaantuisivat. Ensimmäisessä puheessani valtuustossa muistutin päättäjiä siitä, että yhteisömme ei ole vapaa rasismista.
Lasten ja nuorten kokema väkivalta, kiusaaminen ja rasistinen häirintä ei ole kunnassa vaikkapa vain lapsi-, perhe- tai koulutuspoliittinen kysymys. Puuttuminen ja asioiden korjaaminen on suurimmassa määrin koko yhteisön, erityisesti lähiyhteisön yhteinen asia. Lasten ja nuorten kokeman turvattomuuden torjuntaan on kutsuttava mukaan naapureita ja lähiyhteisön asukkaita mitä laajimmin. Tarvitaan myös aidosti asialle omistautuneita ja rohkeita päättäjiä.
Mutta mitä, jos elämisestä omassa yhteisössä tulee paikallisen päättäjän arkea uhkaavaa? Mitä tehdä, jos koet päättäjänä turvattomuutta? Kun asetuin toista kertaa ehdolle kunta- ja aluevaaleissa, alkoi tapahtua ikäviä asioita. Minusta laitettiin liikkeelle perätöntä tietoa ja mikä vaikeinta, perheeseemme alkoi kohdistumaan monenlaista uhkaa. Niistä en ole puhunut tarkemmin, enkä puhu edelleenkään, koska haluan suojautua ja suojella. Koen, että ilmapiiri omassa kunnassani on viimeisen neljän vuoden aikana muuttunut torjuvampaan ja vihamielisempään suuntaan.
Oma ja perheeni turvattomuus on sitä myötä lisääntynyt. Itselläni on kevään vaalikampanjoinnin jälkeen ollut voimaton olo. Tarkastelen ensimmäistä kertaa myös ympärilläni olevia ihmisiä varauksellisemmin, esimerkiksi arkisesti vaikkapa silloin, kun liikun lähikaupassa. Olen aina ajatellut, että perheeni olisi täällä turvassa. Nyt tämän vaalikierroksen myötä voin sanoa, että luottamukseni on murentunut.
Arkeamme on, ettei missään julkisella paikalla voi tietää, joutuuko vihamielisyyksien kohteeksi. Mieleeni palaa keskustelut entisen kansanedustaja Jani Toivolan kanssa siitä, miten hän lopulta uupui luottamustoimessaan. Tunnistan tuon puristavan tunteen. Yhteisön tai yhteiskunnan, jossa tietoisen vihamielisin teoin pyritään ajamaan sinut, lapsesi ja perheesi hapettomaan tilaan. Elän rakenteissa, jotka puristavat päättäjää, joka ei mahdu muottiin.
Kirjoitan tätä blogia sen jälkeen, kun olen osallistunut palaveriin viiden eri ammattilaisen kanssa. Aiheena on ollut kunnan koulussa tapahtuva vakava kiusaaminen, vihapuhe ja rasistinen häirintä. Tunnen surua siitä, kuinka paljon asettumalla alun alkaen paikalliseen julkisuuteen olen mahdollisesti vaikeuttanut kasvavan ihmisen elämää.
Koen yhä vahvempaa tunnetta, että omaa perhettä suojellakseni olisi ollut parempi, etten olisi asettunut ylipäätään ehdolle kunta- ja aluevaaleissa. Minuun kohdistuneet alasajoyritykset ovat sillä lailla tehneet tehtävänsä, että näen kirkkaammin, miten nyt on tarpeellista suojautua ja suojella perhettäni.
Ja onneksi on myös moninaisempaa elämää kuntani ulkopuolella, missä meidän kaltainen perhe saa levittää siipensä ja olla vapaampi. Ironista kyllä on huomata, että ne, jotka meitä häiritsevät, osoittavat, mikä on viime kädessä tärkeintä. Myös sen, että omassa kunnassani olevia tuulimyllyjä vastaan ei totaaliyksinhuoltajan voimat riitä taistella. Tässä kohtaa yhdenvertaisuuden tavoittelun eteen ei voi uhrata itseään ja omiaan.
Synkimpinä hetkinä käy mielessä, että jos oma yhteisöni on sitten tarkoitettu vain sen vahvemmille päättäjäyksilöille ja muottiin sopiville edustajille, niin happea on haettava nopeasti muualta. Olen nyt ottanut vastaan kunnassa valiokuntien varajäsenyydet nöyrästi ja ajattelen kiitollisuudella jokaista minua äänestänyttä. Keskityn niihin rauhassa ja hengittelen. Vahvemmat ottakoon enemmän koppia. Toivottavasti myös meidän perheestämme. Ajattelen, että nyt ei enää ole viisasta olla rohkea.